×
Vi använder cookies på våra sajter för att ge dig en bättre upplevelse. Med att fortsätta godkänner du detta. Läs mer ›
Acceptera
HelsinkiMissio-blogi

Uskallanko horjua?

Maria Lähteenmäki
12.02.2021

Pystyssä pysyminen on ihmiselle jotenkin kunniakasta. ”Miten menee?” – ”Hyvin”, voisi yhtä hyvin olla ”Oletko pystyssä” – ”Pystyssä ollaan!” vaikka samalla tuntuisi, että perustus on juoksuhiekkaa ja vain nenänkärki hipoo pintaa.

On jotenkin liikuttavaakin, miten usein luomme yhteistä illuusiota siitä, ettemme juuri kompastele. Emme arkisissa asioissa, emmekä elämän tärkeissä tilanteissa. Hoituu pyykin lajittelu ja täydellinen ruskeakastike, anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen, ruokaympyrässä ja aikatauluissa pysyminen sekä lista niin syntymäpäivävieraista kuin Hämähäkkimiehen vihollisista.

Joskus päätämme jäädä kaikesta hankalasta sivuun, ettei mikään horjuttaisi tasapainoa. Seisomme kalliolla kuin ikiaikainen mänty juuret kalliolla kiemurrellen ilman neulasen värähtelyäkään myrskyn silmässä. Suuri ihmetyksen aihe, seistä siinä yksinään ohikulkijan ihmetellessä, miten se pysyy pystyssä.

Tasoitamme tietä – turhaan

Täydelliseen ja yksin pärjäävään on kuitenkin vaikeaa ellei jopa mahdotonta liittyä. Jos sen sijaan raotan omaa epätäydellisyyden säröäni, voi toinen liittyä minuun tai tarinaani. Hymyillä myötätunnolla, parhaimmillaan todeta, että hänellä on sama! ”En tiedä, miksi tämä on niin vaikeaa, sanojen hakemista.”

Elämä on siinä kaikessa, mikä on hankalaa ja epämukavaa, hapuilevan inhimillistä. Jaettu särö kurkottaa kohti pimeää ja odottaa myötätunnon ihmettä. Joskus toisen ihmisen puhuessa voi vain tuntea, miten omat suojakerrokset sulavat ja jotain aitoa voi nousta pintaan kuin kutsuttuna. Tänään ei ehkä vielä näkyviin, mutta kenties huomenna.

Jostain syystä kuitenkin ajaudumme liikaa tasoittelemaan ja suoristamaan tietä. Väistelemme, puhumme epäsuorasti omasta pahasta olosta, toiveista ja odotuksista, emmekä uskalla kieltäytyä, ettei toinen vain pahastu tai kiusaannu. Todellisuudessa molemmat meistä pettyvät, erityisesti minä itseeni. Toistemme väliin tulevilla epäselvillä lauseilla koetan peittää omaa epävarmuuttani ja rakennan omaa suojaustani.

Kohdataan toisemme

Maailma tarvitsee enemmän kiltteyttä itseämme ja muita kohtaan. Haavoittuvuutta ja rohkeutta tutkinut professori Brené Brown kirjoittaa selkeästi puhumisen ja aitouden puolesta. Hänen mukaansa väistelemme selkeyttä, koska sanomme itsellemme olevamme kilttejä, vaikka todellisuudessa olemme epäystävällisiä ja epäreiluja. Epämääräinen puheemme, jotta toisella – ja itsellämme – olisi hetkeksi parempi mieli, on epäystävällistä.

On epäreilua, ettemme ole rehellisiä toiselle odotuksistamme, kun se tuntuu meistä liian vaikealta. Silti pidämme toista velvollisena täyttämään salaiset odotuksemme ja syytämme heitä epäonnistumisesta. Liian usein puhumme ihmisestä, kun meidän pitäisi puhua ihmiselle. 

Aito, epätäydellinen minä

Meistä jokainen kaipaa syviä, merkityksellisiä ihmissuhteita. Silti aitous, jota luottamukselliset suhteet vaativat, on vaikeaa. Se vaatii oman epävarmuuden ja epätäydellisyyden hyväksymistä. Samanaikaisen pelon ja rohkeuden kohtaamista sekä jakamista.

Mitä, jos en enää piiloutuisi arkisen kompastelun ja kaatuilun keskellä? Uskaltaisin kertoa, kun jokin tai joku on minulle tärkeää. Raottaisin sitä, mikä on vaikeaa. Tai jakaisin onnistumiseni! Sen arkisen ilon, kun viikon vetkuilun jälkeen pääsinkin ulos kävelylle tai osasin hetken hellittää, olla itselleni ystävä.

Haittaisiko, jos hapuilisin? Jos vielä etsisin sanojani? Mitä tähän hetkeen uskaltaisin toivoa ja odottaa?

Maria Lähteenmäki

yksinäisyystyön päällikkö

HelsinkiMissio-blogi – Alla inlägg

16.08.2019 –
Kaisa Tuuteri

Lapsiperheen arki tuntuu välillä räpiköinniltä kiireen ja vaatimusten ristiaallokossa. Miten tästä elämänvaiheesta ehtisi nauttiakin? Perhetoiminnan vapaaehtoisen tehtävä on auttaa pysähtymään. 

16.08.2019 –
Ursula Hallas

"Yksinäisyys vanhuudessa voi toisinaan tarkoittaa rauhaa, lepoa ja vapautta valita oman mielensä mukaan. Se voi myös olla ahdistavaa ja masentavaa kaipuuta toisen ihmisen seuraan, tyydyttävän vuorovaikutuksen puutetta tai heikkoa itsetuntemusta." – Kotiliesi

17.06.2019 –
Kaisa Tanskanen

Avun pyytäminen voi hävettää, jopa pelottaa nuorta. Siksi yksikin kokemus torjutuksi tulemisesta
voi olla kohtalokas. On mahdotonta tietää, kuinka moni nuori on lannistunut apua hakiessaan ja
jatkaa yksin selviytymistä.

26.04.2019 –
Tuula Colliander

Se on suuri lupaus, joka velvoittaa. Ajattelen, että voimmeko sen ääneen lausua. Onko meistä lunastamaan sitä?

25.04.2019 –
Heidi Rouhiainen

Keskuudessamme elää näkymätön joukko ”salaa syrjäytyneitä” nuoria aikuisia, joiden mieli ei kestä kilpailuyhteiskunnan paineita. He pärjäävät ulkoisesti, mutta ovat henkisesti aivan lopussa.

21.03.2019 –
Emma Lindegren

Tulinko oikeaan paikkaan? Onko kriisini tarpeeksi iso? Entä jos vien jonkun toisen apua kipeämmin tarvitsevan paikan? Pitäisikö olla masentuneempi? Voinko tulla, vaikka jaksan yhä sinnitellä töissä?

13.02.2019 –
Maria Rakkolainen

Työ yksinäisyyden vähentämisen Näkemys-ohjelman parissa on ravistellut sellaisia itsestäänselvinä pidettyjä käsitteitä kuin ystävällisyys ja ystävyys. Miten oikein voisi ystävystyä? Miten ystävyys alkaa?

17.01.2019 –
Heidi Rouhiainen

Täydellisyyden tavoittelu on ansa, johon yhä useammat nuoret aikuiset lankeavat. Milloin itsensä kehittäminen muuttuu pakkomielteiseksi suorittamiseksi?

19.12.2018 –
Tuula Colliander

Jokainen meistä on joskus kokenut olonsa yksinäiseksi, jopa toivonut saavansa olla hetken yksin. Hetkittäinen, vapaaehtoinen yksinolo antaa mahdollisuuden omien ajatusten ja tunteiden käsittelyyn.

14.12.2018 –
Jenny Julkunen

Yksinäisyys on viime aikoina puhuttanut mediassa. Yksinäisyys herättää monenlaisia mielikuvia ja stereotypioita yksin koulunpihalla kiveä potkivasta lapsesta sadan kissan kanssa asustavaan erakkoon. Usein yksinäisyys ei kuitenkaan näy päällepäin.

15.06.2018 –
Maria Rakkolainen

Muistatko sitä lapsena koettua tunnetta vatsapohjassa, kun aamulla silmiä avatessa muistit, että on syntymäpäiväsi tai jouluaatto? Kun nuorena silmäilit välitunnilla ihastustasi? Tai menit huvipuistoon, istuit sen ensimmäiseen laitteeseen ja hymyilit odotukselle, että hui, kohta lähtee ja lujaa!

17.04.2018 –
Maria Rakkolainen

Muistan, kun olin pienenä äitini kanssa kaupan parkkipaikalla ja vanhalla naisella oli mustat vaatteet, hattu ja huntu kasvoillaan. Äitini vastasi uteluuni, että se oli suruhuntu. Merkki siitä, että nainen oli menettänyt läheisensä. Se herätti minussa hämmennystä, mutta myös kunnioitusta.

27.02.2018 –
Jenny Julkunen

Tapasin taannoin ihmisen. Hän pohti – monen meistä tavoin – kysymystä siitä, kuka ja minkälainen hän on. Hän kertoi olleensa lähestulkoon koko elämänsä yksin.

23.11.2017 –
Jenny Julkunen

Satoi vettä, kaatamalla. Työmatkapyöräilijän unelma. Ei auttanut muu kuin sonnustautua kokovartalo-goretexiin ja hypätä reippaasti satulan selkään.

04.10.2017 –
Maria Rakkolainen

Yksinäisyys voi tulla elämään pakottavana kokemuksena lapsuudesta ja nuoruudesta asti. Se voi myös hiipiä kuin varas salakavalasti elämäämme, siten että yhtäkkiä vain huomaamme sen asettuneen asumaan. Ei-toivottu vieras, mutta siinä se sitten on. Vaatien yhä enemmän huomiotamme.

02.10.2015 –
Henrietta Grönlund

Luottamus on ollut tämän vuoden sana. Se on nostettu keskeiseksi tekijäksi hallitusneuvotteluissa, taloustilanteessa ja yhteiskuntasopimuksessa.

03.06.2015 –
Henrietta Grönlund

Myötätunto on ollut kova juttu HelsinkiMissiossa jo muutaman vuoden. Arkimerkitykseltään tuttu asia avaa vallankumouksellisia näköaloja, kun siihen perehtyy.

Visa mer ›